Itsekkään en ole katsonut jaksoakaan Pomo piilossa sarjaa itkemättä. Ensitreffit alttarilla sai minut kyynelehtimään ja jokaisen Vain elämää jakson aikana olen tarvinnut nessuja viereeni. Osan mielestä tämä kuulostaa varmasti todella hölmöltä ja osa varmasti taas tajuaa täysin, miksi reagoin niin kuin reagoin. Näiden kaikkien kyynelehtimisten välissä rupesin pohtimaan hieman lisää itkemistä ja negatiivisten tunteiden näyttämistä.
Moni ihminen pelkää itkemistä ja tunteiden näyttämistä. Moni saattaa pyydellä sitä jopa anteeksi. Niin minäkin aikaisemmin, kunnes tajusin, että siinä ei ole mitään pahaa. Joka ikinen kerta, kun itken, olen ihminen. Minusta on mahtaava huomata, että en ole kyynistynyt maailmassa, jossa se olisi todella helppoa. Minä välitän, jopa rakastan. Minä tunnen empatiaa.
Kun tunteet pääsevät oikeasti valloilleen käy päänsisällä sellainen pyörremyrsky, jota ei toisille voi selittää. Itku on henkilökohtaista. Se on suuri osa sinua ja sitä, miten juuri sinä koet asioiden olevan. Itse olen sitä mieltä, että oli kyseessä lapsi tai aikuinen, niin kukaan ei itke turhasta, vaan tunne kuohulle on aina syynsä. Jos itkun aihe on mitätön, niin luultavasti taustalla on monia asioita, mitkä ovat kasvattaneet vyöryn pienestä liian isoksi kestää.
Vaikka itku liitetään usein suruun, niin täytyy muistaa, että se ei aina ole vain ja ainoastaan sitä. Itku saattaa olla sitä, että pystyt liian hyvin samaistumaan jonkun tarinaan ja tunnet toisen aidosti ymmärtävän sinua. Itku ja tunteellisuus voi tulla myös hetken kauneudesta tai kiitollisuudesta.
Itkiessään ihminen on todella alaston. Hän näyttää toisille tai jopa itselleenkin sellaisia puolia itsestään, mitkä yleensä ovat piilossa. Parhaimmillaan itkeminen on kuitenkin parasta terapiaa ja voi siirtää isoja kiviä sydämeltä pois.
Annetaan tunteiden tulla ja otetaan ne vastaan juuri sellaisina kuin ne koemme,
xx Linda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti