lauantai 23. huhtikuuta 2016

Coaching greatness

Vieläkin meinaa tietyssä mielessä mennä kylmiä väreitä läpi kropan, kun muistelen eilistä. Training For Warriors- treenimetodin kehittäjä, valmentaja ja motivaatio puhuja Martin Rooney tuli Suomeen pitämään TFW level 1 koulutusta. Ennen viikonloppua oli kuitenkin päivän kestävä Coaching greatness seminaari johon osallistuin. Olin odottanut tätä kauan. Murehdin jo etukäteen, että koulutus loppuu kohta! Sitten tajusin kuinka paljon tolla ajatusmaailmalla minulta menisi ohitse. Nyt istutaan, kuunnellaan ja nautitaan! Varsinainen kokemus tästä tulikin! :)


























Saimme koulutuksen alussa materiaalin, joka olisi meille henkilökohtainen. Siellä oli paljon isoja kysymyksiä, joihin seminaarin edetessä mietimme omat vastauksemme. Pidänkö itseäni valmentajana? Mikä on minun visioni? Missä olen päättänyt olla hyvä?

Mietimme sitä, että mitä "valmentaja" merkitsee juuri minulle? Tämän jälkeen Martin antoi meille uuden määritelmän. Hän maalasi mieleemme kuvan taiteilijasta. Ihmiset keiden kanssa työskentelemme ovat meidän kanvaasi, kahvakuulat ja muut urheiluvälineet pensselimme ja värejämme. Samassa Martin puhui paljon siitä, kuinka valmentajan täytyy olla esimerkki. Koska emme muutu pelkillä ajatuksilla, vaan teioilla, niin jokaiseen kohtaa liittyi myös tehtävä miettiä mitä ensi viikolla voisimme muuttaa ollaksemme hieman parempi valmentaja?





















Itselleni hyvän valmentajan supertaidoista jäi päällimmäisenä mieleen empatia ja sympatia sanojen merkityksen ero. Sympatia tarkoittaa, että sinusta voi tuntua pahalta toisen puolesta. Empatia tarkoittaa sitä, että sinusta tuntuu pahalta heidän kanssaan. Hyvällä valmentajalla on kyky empatiaan.

Toinen joka ainakin minulle kolahti oli puhe odotuksista. Martin kertoi tarinan aloittelevasta nuoresta luokanopettajasta, joka luuli opiskelijoiden kaappinumeroiden olevan ÄÖ tuloksia. Hän luuli opettavansa neroja, vaikka kyseessä olivat koulun vaikeimmat lapset. Kuitenkin tästä väärinkäsityksestä johtuen hän oli odottanut heiltä enemmän ja kannustanut heitä aina vaan parempiin suorituksiin. Niimpä hänen luokallaan olikin vuoden jälkeen koulun parhaimmat arvosanat. Jos hän olisi tiennyt etukäteen lasten olevan vaikeita, hän ei olisi ollut niin kannustava, koska ei olisi odottanut heiltä juurikaan mitään ja lapset olisivat luultavasti vastanneet hänelle juuri odotusten mukaisella käytöksellä. Valmentajan tärkein tehtävä on uskoa enemmän kuin valmennettava itse uskoo.

Emme ikinä voi tietää kenelle puhumme. Voimme miettiä ihmisiä timantteina. Kivikasasta emme voi koskaan tietää, milloin se timantti tulee vastaan, joten meidän täytyy kiillottaa niitä kaikkia. Muutenkin pitäisi pitää huoli siitä, että ihminen sinut kohdatessaan tuntisi olonsa ainakin hieman paremmaksi, kuin ennen sinun tapaamistasi.

Kirjoitimme myös 5 tavoitetta tälle vuodelle. Tavoitteille pitää aina määritellä päivämäärä, johon mennessä ne pitää tapahtua. Millaisena tahdomme itsemme muistettavan sen jälkeen, kun täältä lähdemme? Haluammeko maksaa itse hautakivemme, jonka luona kukaan ei käy? Vai haluammeko tehdä jotain niin merkittävää, että muut rakentavat meidän kunniaksemme patsaan?

Treenauttaminen ei ole valmentamista. Traineri treenauttaa ihmisiä ja valmentaja puolestaan muuttaa ihmisiä. Valmentamisen myötä tulee myös vastuuta. Valmentajana toimiminen on maailman tärkeintä työtä. Jokainen meistä tarvitsee valmentajan. Tämän seminaarin itseasiassa kruunasi se, että sain jakaa kokemuksen henkilön kanssa, joka minua on valmentanut mun elämässäni. :)



Martin itse vertasi seminaarin antia simpukkaan. Hän heitti seminaarin aikana hiekkaa meidän simpukan kuoren sisään. Se ei välttämättä tuntunut joka hetki kivalta (kyllä, monessa kohtaa tuli omantunnon pistoksia), mutta nyt voimme työstää sitä hiekkaa helmeksi, joka lopulta kimaltaa joidenkin simpukoiden sisällä. :) Helpottavaa kuitenkin, että aivan samalla tavalla kuin lihaksia, myös valmentajan taitoja voi treenata! Minä ainakin aion muutamaa tapaani eilisen perusteella muuttaa pysyvästi.

Miten sinä voisit ensi viikolla antaa itsestäsi hieman enemmän kanssa ihmisille? :)



maanantai 18. huhtikuuta 2016

Yksin, mutta ei yksinäinen.

Olen erittäin paljon menossa ja monet ystävistäni aina naljailevatkin siitä, kuinka käyn kotona ehkä vain nukkumassa. Totta tämä onkin. En vain ole kovin paikallaan pysyvää sorttia. Jos on kivaa tekemistä olen usein ensimmäisenä mukana.  Perustan tämän osaksi myös sille ajatukselle, että huomisesta ei koskaan tiedä. Sen takia asioihin on pakko tarttua, kun mahdollisuus tulee eteen.

Nuoruudessa myönnän osaksi menneeni sen takia, että oli hienoa, kun oli vain mahdollisimman paljon ihmisiä ympärillä, ketkä ainakin esittävät jonkin syyn takia tykkäävänsä sinusta. Jos en mennyt mukaan joka kerta kun tapahtui, olin varma että jäisin kaiken muunkin ulkopuolelle. Osalle meistä yksin oleminen on luotaista, mutta itselläni on todellakin ollut hetkiä, kun yksin oleminen on ollut vaikeaa.

Tänään menin treenien jälkeen syömään salin lähellä olevaan lounaspaikkaan. Ensin minun oli tarkoitus tehä samalla töitä, kun syön. Kuitenkin päätin, että nyt on hetki aikaa vain olla ja nauttia todella ruoasta, katsoa ulos ikkunasta ja antaa ajatusten virrata. Ilman puhelinta tai muutakaan seuran korviketta.

Samalla mietin, että mikä siinä yksin olemisessa on niin pelottavaa? Onko yksin oleminen noloa? Ajatteleeko noi, että mulla ei ole ollenkaan kavereita? Onko aikuisiässäkin vielä vain coolia, kun on mahdollisimman iso porukka vieressä, vaikka puolia heistä ei oikeasti kiinnostaisi, mitä sinulle kuuluu? Olenko tylsä, jos joskus haluan olla vain omissa oloissani?  Pelkäämmekö omia ajatuksiamme, jotka meidän on pakko kohdata kun jäämme yksin?



Tajusin, että olin aikaisemmin pelännyt aivan väärää asiaa. Yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Pelkäämällä yksinäisyyttä olin haalinut ympärille kasan ihmisiä väärillä motiiveilla. Siinä porukassa lopulta itseni vasta yksinäiseksi tunsinkin. Yhdessäkin voi siis olla yksinäinen ja tämä on ehkä se oikeasti hieman pelottava ajatus.



Tänä päivänä voin aidosti kertoa viettäväni aikaa vain heidän kanssa, joista välitän ja keiden tiedän aidosti välittävän. Ystävät ja perhe ovat minulle edelleen kaikki kaikessa. Ajan kanssa olen oppinut viihtymään omassa seurassani ja oikeasti tutustunut siihen kuka olen ja mitä tahdon. Nykyään jopa välillä kaipaan niitä hetkiä. Pidän sitä, että osaan nykyään suurimman osan ajasta olla ihan iloinen itsekseni myös syynä sille, miksi nykyiset ihmissuhteeni ovat vahvempia kuin aikaisemmin.

Milloin sinä olet viimeksi viettänyt aikaa aivan yksin seuranasi pelkät ajatuksesi?

Maailmanluokan maanantaita ja viikonalkua toivottaen,
Linda


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Ruoka-aikaan!

Minulla on asiakkainani eräs aivan ihastuttava yli 70-vuotias pariskunta. Tänään treenasin heidän molempien kanssa. He molemmat ottivat puolenvuoden valmennuksen tavoitteenaan viettää loppuikä mahdollisimman terveenä sekä saada lihaskuntoa ja golf kentillä svingi kulkemaan.

Yksistään kuntosaliharjoittelu ei riitä, vaan tietenkin pitää huomioida myös riittävä lepo ja ruokavalio. Tänään keskustelimmekin juuri ruokavaliosta. Melkeinpä poikkeuksetta pyydän asiakkaitani täyttämään ruokapäiväkirjaa ja niin pyysin tätäkin pariskuntaan. Sainkin päiväkirjat ja tein heti muutaman huomion.

Ruokakeskustelut herättävät mielettömästi mielipiteitä ja jokaisella on varmasti omansa sekä täysin oikeus siihen. Minua kuitenkin hieman ahdistaa se asia, mikä näitä mielipiteitä välillä tuntuu yhdistävän - kieltäytyminen. Välillä tuntuu, että jokainen minunkin ympärillä koittaa vältellä jotain ruoka-aineita. Ei voi syödä sitä, eikä tätä.. tässä gluteiinia, tässä taas maitoa, kolmannessa liikaa suolaa, neljännessä rasvaa jne.


Pariskunnan ruokapäiväkirja sai minut vaihteeksi muistamaan, että ruokailu voi olla jotain muutakin kuin eri asioiden välttelemistä, mikäli perusrunko on kunnossa. Ruokapäiväkirjassa oli juuri sitä tavallista kotiruokaa (vaikka sillä pienellä kerma lorauksella), jota oli höystetty tarpeellisella määrällä kasviksia. Päiväkirjasta löytyi öljyjä, pähkinöitä, avokadoa ja lohta tuomaan hyviä rasvoja. Ei tarvittu hifistelyjä miljoonilla superfoodeilla.

Photo from ptlindabarhoumi

Hiilihydraatteja ei pelätty, vaan muutamasta ruisleivästä saatiin kuitua tukemaan vatsantoimintaa. Ruokailuissa oli säännöllisyys, joka pitää verensokerin tasaisena, mutta kuitenkaan ei tarvinnut kellokaulassa kytätä seuraavaa ruoka-aikaa vaan syödään silloin kun on nälkä. Luultavasti he syövät vielä ruoan yhdessä ilman puhelimen jatkuvaa räpläämistä tai muita häiriötekijöitä. Mukaan mahtui toki pulla iltapäiväkahvin kanssa yhtenä päivänä, mutta ei osana jokapäiväistä ruokavaliota.


Missä vaiheessa oikeasti saimme tehtyä ruokailuista niin vaikeaa? Missä vaiheessa maalaisjärjeskäyttömme on hukkunut? Missä vaiheessa perunamuussista ja lihapullista tuli epäterveellistä ja rahka, raejuusto, kana sekä parsa muuttuivat melkeinpä ainoiksi terveellisinä pidettäviksi ruoka-aineiksi? Missä kohtaa kadotimme kohtuuden käsitteen? (Missä vaiheessa rupesimme syömään näyttääksemme paremmilta emmekä voidaksemme paremmin?)

Maukasta viikonloppua!
Linda


torstai 14. huhtikuuta 2016

Joitain asioita sinun ei tarvitse pyytää anteeksi.

Jokainen meistä on varmasti tehnyt asioita, joita katuu syvästi. Jokainen meistä on tehnyt asioita, joita tahtoo pyytää anteeksi ja ottaa vastuun teoistaan. On tilanteita, joissa fiksu ihminen todellakin myöntää tehneensä väärin ja pahoittelee. Olen itse kuitenkin elänyt elämässäni vaihetta, jossa pyytelin anteeksi liikaakin. Uskokaa tai älkää on olemassa juttuja, joita ei todellakaan tarvitse pahoitella tai pyytää keneltäkään minkäänlaista hyväksyntää.

Olen ollut niitä ihmisiä, ketkä eivät koskaan osanneet sanoa ei. Kuitenkin olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja uskallan nykyään vetää rajoja. Minun itseni täytyy seistä itseni puolella etujoukoissa.

Minulla on unelma tai unelmia. Vaikka toki haluan kunnioittaa ja kunnioitan läheisteni mielipiteitä ja päätöksiä on tämä elämä vain minun. Aina kaikki ei onnistu ainakaan heti, mutta en aio lakata yrittämästä. Joskus unelmat voivat olla hassuja, mutta jos oikeasti tunnet sydämessäsi paloa, anna mennä! Sanotaan mielummin "hups" kuin "mitä jos". 

Moni kokee myös anteeksi pyydeltävää siinä, että ottaa itselleen aikaa harrastuksiin sekä rentoutumiseen. Pitäisi tehdä sitä ja tätä,, ehkä vielä tuotakin... Lupaan sinulle, että se lista ei lopu koskaan, joten höllää joskus. 
Itse rehellisesti koen olevani hieman parempi ihminen, kun olen ottanut hetken itselleni. Levänneenä sitä paitsi asiat saa huomattavasti helpommin aikaiseksi ja asiat pysyvät oikeissä mittakaavoissaan, eikä kärpäsestä kasva härkästä.

Kun puhuraan arvoista ja prioriteeteista ollaan monesti hieman vaarallisilla vesillä. Kuitenkin, niin kauan kun emme omilla arvoillamme polje toisia alas, niin en näissäkään asioissa näe millään tavalla yhtä oikeaa ja väärää, enkä siis myöskään anteeksi pyydeltävää. Kaikki eivät tule ikinä ymmärtämään sinun valintojasi ja se on ok, sillä ne evät ole heidän valintojaan. Meidän ei tarvitse istua yhteiskunnan muottiin.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, kuinka joistain ihmissuhteista on hyvä pästä eroon, mikäli ne vievät energiaasi enemmän, mitä antavat takaisin. Tämä voi tuntua karulta ja surulliselta, mutta et voi kuluttaa elämääsi ihmisten kanssa, ketkä myrkyttävät ja vahingoittavat elämääsi sekä saavat jatkuvasti olosi tuntumaan epävarmalta. Tälläisistä ihmissuhteista luopuminen ei ole koskaan pahoittelun paikka. 
Pidä vierelläsi ihmiset, joiden luotat tahtovan sinun parastasi ja tukevan valintoja, mitkä saavat sinut onnelliseksi.

Viimeisenä suurin asia, jota ei koskaan pidä pyytää anteeksi on rakkaus. 
Jo kyky rakastaa ja rakastua on juhlimisen arvoista. <3

Torstain terveisin,
Linda


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

"Älä kadehdi, hinta on ollut liian kallis.."

Eräs ystäväni lisäsi tänään someen kuvan upeasta kehityksestään treenien suhteen. Hän sai kommentin: "Kadehdittavan kaunis!" Johon ystäväni vastasi: "Älä kadehdi, hinta on ollut liian kalllis." Tuo kommentti jälleen sai minussa kylmiä väreitä aikaiseksi. Itse tiedän tästä tarinasta ainakin jonkin osan, mutta on totta, että suurin osa ihmisistä eivät tiedä.



Nyt en puhu enää tästä tapauksesta, mutta kuinka monta kertaa itsekkin on syyllistynyt (tahallaan tai tahattomasti) siihen, että olettaa asioita tietämättä taustoja? Kuinka monesti koemme oikeudeksemme arvostella toisia tietämättä mitään henkilön menneisyydestä. Kuinka monta kertaa kadehdimme toisia ilman tietoa siitä, millaisia kamppailuja se on vaatinut aikaisemmin?

Menestyksen jäävuoresta näkyy harvoin muuta kuin huippu. Se tuska, työ, epäonnistumiset ja kasvamiseen johtaneet ikävätkin taistelut jäävät piiloon merenalle, eikä niistä halutakkaan huudella. Hän, joka on nuo kamppailut käynyt muistaa ne aivan varmasti, vaikka nyt saisikin esitellä saavutuksiaan voittajana.

Itse ainakin muistan tämän jälkeen taas kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, että kohtaan ihmisiä ennakkoluuloitta ja kunnioituksella sekä kysyä ennemmin kuin olettaa. Muistan, että kaikilla meillä on ne sivut elämänkirjassa, jotka annetaan luettavaksi vain kaikista tärkkeimmille, jos heillekkään.

Photo from ptlindabarhoumi
'
Rauhallista sunnuntaita,

Linda

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Liikaa metelia itsestä?

Torstaina puhuttiin työkavereiden kanssa siitä, kuinka meidän työpaikkamme etu on pieni työyhteisö, missä jokainen on valmis tekemään oman osansa. Keskusteltiin siitä, että työyhteisö ei tarvitse kuin yhden saastuttajan ja sellaista emme meidän keskukseemme tahdo. Me tulemme hyvin toimeen keskenämme, vaikka osa meistä on ns. "matalan profiilin" tyyppejä ja noh, toiset taas.. (itseni mukaan lukien) hieman vähemmän matalan profiilin tyyppejä. :D

Olen aikaisemminkin kyllä pohtinut, että pidänkö joskus liikaa meteliä itsestäni? Aivan varmasti joidenkin mielestä pidän. Kuitenkin minusta meteliä voi pitää monella tapaa. Voi nostaa omaa tekemäänsä työtä esille hyvällä tavalla ja jakaa tietoa sekä tsemppiä tai sitten voi huudella asiattomuuksia ja yrittää nostaa itseään jalustalle lyttäämällä muita. Tässä mielestäni on se suuri ero. Itse toivon, että minun omista postauksistani suurimalle osalle välittyy se oikea sanoma, mitä itse tahdon kaikella jakamallani sanoa; Tehkää sitä, mitä rakastatte, teillä on päätösvalta elämästänne. Tietäkää oma arvonne ja kannustakaa toisianne.

Toissapäivänä sain aivan mielettömän ihanan palautteen.


Julkaisin sen omalla Facebook sivullani. En halunnut julkaista sitä sen takia, että itse kuvittelisin olevani paras ja haluaisin muiden tietävän sen. Tämänkin jaoin ehkä enemmän sen takia, että ihmiset muistaisivat jakaa enemmän positiivista palautetta ja näkisivät, kuinka hyvä mieli siitä tulee. Halusin myös näyttää, että kun rohkeasti lähtee tekemään sitä, mikä sun sydämessä tuntuu hyvältä, se näkyy enemmin tai myöhemmin myös muille.

Photo from ptlindabarhoumi

Olen myös kuuluisa selfieistäni.. :D Monet ovat liittäneet #selfiet jopa narsismiin. Itse voin käsi sydämellä vannoa, että yksikään selfieistäni ei ole otettu "katsokaa miltä mä näytän" periaatteella. Enemmänkin ne on sellaisia kuvia, joissa hetki on vallinnut minut ja omaa kuvaa enemmän haluan niissäkin jakaa fiilistä. Paljon on tullut otettua selfieitä kavereidenkin kanssa. Jossain kohtaa itsekkin mietin, että mitä järkeä näissä on, mutta sitten joulun alla koostin vuoden aikana otetuista fotoista kollaasia... silloin se iski. Tämä järki näissä on! Varmasti olisin muistanut suurimman osa hetkistä ilmankin kuvia, mutta kuvien avulla muistin jokaisen kuvan ottohetken ja keskustelut erittäin elävästi ja tajusin kuinka mahtavia tyyppejä olen vuoden aikana kohdannut/saanut pitää ympärilläni ja kuinka paljon haluan heidän pysyvän siinä.



Kaikkia ei voi miellyttää. On sääli, että liian monet keskittyvät somessakin vihaamiseen. Vinkiksi sinulle, joka jaksat vihata: rullaa alaspäin, joka ikistä uutista tai kuvaa ei tarvitse katsoa. Sinulle, joka tykkäät postailla omasta elämästäsi, jakaa fiiliksiäsi ja onnistumisistasi: Jatka samaan malliin, kunhan pidät huolen, että et millään tavoin loukkaa postauksissasi toisia. Minun päiväni on ainakin monesti pelastanut ystävän postaus hänen onnistumisistaan tai hyvän fiiliksen aamulenkistä :)

Sunnuntai tunnelmin,
Linda