keskiviikko 25. tammikuuta 2017

#sinäriität

Tänään ilmestyi Mikko Harjun uusi kappale - Sinä riität. Olen kuunnellut kappaletta koko sen ajan, mitä olen ollut kotona. Aihe on ajankohtainen ja varmasti monia koskettava.
Silmät kostuneina mietin niitä monia hetkiä, kun minulla on ollut riittämätön tunne.

On ollut hetkiä, kun minusta on tuntuntut, että en riitä isälleni. On ollut hetkiä, kun olen ollut varma, että en riitä ystäväksi toisille tai tyttöystäväksi kenellekkään. On ollut hetkiä, kun olen ollut epävarma ulkonäöstäni. Olen ollut varma, että en ole riittävän fit liikunta-alalle.

On ollut hetkiä kun olen ollut varma, että en pysty tekemään sitä ensimmäistä leukaa tai nostamaan isoja rautoja maasta. On ollut miljoonia hetkiä, kun olen ollut varma, että voimani eivät riitä treenin loppuun saakka.

Olen epäillyt suoriutumistani minulle annetuista vastuutehtävistä. Olen aina halunnut tehdä kaiken täydellisesti, eikä se ole siltikään riittänyt. Yritin hoitaa liian montaa asiaa samaan aikaan ja en riittänytkään kaikkialle.



Riittämistä voi harjoitella ja ajatuksiaan voi muuttaa. Suurin oivallukseni oli, että aivan ensin minun täytyy riittää itselleni. Laitoin monta ihmissuhdetta poikki, koska heille en oikeasti riittänyt. Kuitenkin kun rupesin uskomaan omaan riittävyyteeni, huomasin saaneeni myös ympärilleni ihmisiä, joille aidosti riitän. <3 On myös niitä riittämättömyyden juttuja, joihin pystyt itse vaikuttamaan kehittämällä itseäsi tai harjoittelemalla. Älä silloinkaan kuitenkaan anna kenenkään muun sanoa, mikä on tarpeeksi.

Jos nykyään tuntuu, että en riitä, niin aina on joku joka siitä muistuttaa!
Siksi minäkin tahdon muistuttaa sinua siitä, että sinä todella riität! <3

xx,
Linda

tiistai 10. tammikuuta 2017

Reippaan tytön syndrooma.

Pari päivää takana työelämää päiväkodissa. Tänään työkaverin kanssa puhuimme töiden lomassa lapsista. Mietimme sitä, kuinka helposti lapsista ne pienemmät, osaamattomammat, vilkaammat ja erityistarpeiset lapset vievät aikuisten huomion.
Kuinka muistaisimme ja saisimme huomioitua niitä isompia (jotka ovat kuitenkin vielä pieniä), osaavampia ja hiljaisimpia lapsia - niitä lapsia, ketkä ovat taitavampia ja aina reippaita? Ei lapsen tarvitsisi aina jaksaa olla reipas.

Tästä ajatukseni lähti lentoon. Lasten kohdalla asiasta onneksi aihe on otettu varhaiskasvatuspiireissä jo esille, mutta miten on meidän aikuiten kohdalla? Samalla tavalla meissä on niitä, ketkä tuovat itseään enemmän esille, tarvitsevat erityistukea tai osaavat joitain asioita hieman vähemmän kuin toiset, Sitten on heitä todella itsenäisiä ja osaavia, ketkä yrittävät kaikin keinoin jaksaa ja olla vahvoja. Tarvitseeko hänen jaksaa olla reipas? Onko heilläkin oikeus tulla kuulluksi ja huomioiduksi? Aikuisilla taito feikata menee vielä pidemmälle kuin lapsilla.

Kaikista helpoimman esimerkin löysin valmentajan työstä. Kun valmentaa ryhmää, niin jos ei erikseen kiinnitä huomiota (kuten toki ammattitaitoinen valmentaja tekee), ne edistyneet jäävät todella helposti tekemään hommia melkein keskenään, vaikka maksavat täysin samasta ohjauksesta kuin ekakertalaiset. Oletetaan, että ne pärjää.

Isommalla tasolla sitten taas ei muisteta nähtäessä edes kysyä kuulumisia, kun sillä menee kuitenkin hyvin ja aloitetaan heti vuodatus omista ongelmista. Annetaan toiselle lisää taakkaa kannettavaksi ilman, että huomataan niitä kiviä. jotka jo hänen hartioitaan painaa. Vahvan henkilön rooliin myös "antautuu helposti." Mun vaan täytyy kestää, eikä enää yritetä kertoa omista jutuistaan kenellekkään. Sitä on hirvittävän helppo enää sen jälkeen kääntää. Ei se ole edes esittämistä, vaan henkilö oikeasti kuvittelee hänen roolikseen kaikkien murheiden kantamisen.



Kirjoitukseni ei ole missään tapauksessa sanoa, että niitä enemmän apua tarvitsevia pitäisi huomioida vähemmän, en todellakaan! Halusin vaan muistuttaa ainakin itseäni huomioimaan kaikkia, ei olettaa, vaan kysyä. Ennen kaikkea muistuttaa, että halutaan kuulla aito vastaus siihen "mitä kuuluu kysymykseen" ja mennä hieman sinne pintaa syvemmälle,

xx,
Linda


perjantai 6. tammikuuta 2017

Kuinka mun treenit sujuu?

Kirjoitellaan pitkästä aikaa kuulumisia omista treeneistä. Olen treenannut säännöllisesti noin neljä kertaa viikossa. Viimeisten viikkojen aikana olen huomannut kroppani olevan hieman epänormaali. Olen kärsinyt selkeästi jonkinlaisista palautumisvaikeuksista.

Tätä en ole henkisellä tasolla huomannut, vaan treenimotivaatio on ollut ennallaan. Kuitenkin treeneissä on ollut huomattavissa, että voimatasot ovat jopa ottaneet hieman takapakkia. Hyvänä esimerkkinä toimi tämän maanantain voimatreeni, jossa tein takakyykkyä itselleni todella pienillä painoilla ja se tuntui suhteellisen tuskaiselta. Tämä viimeistään oli itselleni todellinen herätys.

Koska TFW:llä treeni on nimenomaan voima treeniä, niin se kuormittaa lihaksien lisäksi hermostoa hurjan paljon. Vaikka olen pitänyt lepopäiviä, niin yhdessä valmennusten sekä muun stressin (muutokset töissä) ansiosta kuorma on kasvanut liian suureksi kropalleni kestää. Sillä kova treeni on myös kropalle aina stressi. Hermoston palautuminen kestää huomattavasti kauemmin kuin lihasten palautuminen.



Onneksi tilanne ei vielä ole mitenkään vakava. Nyt on aika taas vaan toimia, niin kuin itse opetan ja reagoida kropan viestiin. Tammikuu otetaan siis iisimmin. Vähennän ja kevennän treenejä ja otan tilalle oikeasti kevyttä liikuntaa kuten kevyitä joogaharjoituksia, kevyttä sisäpyöräilyä ja kävelylenkkejä. Joogan palauttaminen tauolta tukee lisäksi loistavasti tavoitettani lisätä liikkuvuuttani. :)

Levon ei siis oikeasti ole pakko tarkoittaa sohvalla makaamista, vaan palautuminen voi olla aktiivista. Huomenna aamulla olen kyllä kolmen lepopäivän jälkeen menossa voima tunnille, mutta painot tulevat olemaan puolet normaalia pienemmät.

Omaa kroppaa ei voi kuunnella liikaa!
Teillä on vaan yksi keho ja sitä oikeasti pitää vaan arvostaa! <3

torstai 5. tammikuuta 2017

Uudesta innoissaan!

Blogiin en olekaan kirjoitellut uusista käänteistäni töiden kanssa, joten eiköhän avata tilannetta hieman.

Lopetan siis pikkuhiljaa työni Easyfit Vuosaaressa. Tällä hetkellä hoidan loppuun nykyisten asiakkaiden valmennussopimukset. Päätös ei ollut helppo ja siihen on aika montakin eri syytä, joita mielessäni pohdin. Kuitenkin, kun minulle luvattiin 5kk opintovapaan sijaisuus entisessä työpaikassani päiväkodissa, jossa viihdyin, niin tein valintani! Mitään ovia takanani minun ei tarvitse lukita, mutta uusia ovia avautuu silti! Niin kävi tälläkin kertaa!

Nimittäin Konalaan avataan helmi-maaliskuun vaihteessa uusi Training for warriors sali ja salin yrittäjänä aloittava Johanna pyysi minua sinne valmentajaksi. Huh! Olette varmaan täälläkin huomanneet, kuinka innoissani olen ollut konseptista ja nyt pääsen yhdessä huikean tiimin kanssa viemään sitä eteenpäin!

Meillä oli tänään ensimmäinen palaveri salilla valmentajien kesken ja mun into vaan kasvaa. Sovittiin yhdessä vuoden tavoitteista ja ensi viikolla päästään talkoilla laittamaan paikkoja kuntoon. On ollut jopa hieman epärealistinen fiilis, mutta pakko se on uskoa, että kohta oikeasti mennään! Joskus haaveet joista et edes uskaltanut haaveilla käyvät toteen.

Uskon konseptiin täysin. Luotan myös Johannan vankkaan ammattitaitoon sekä taustaan yrittäjänä. Kaikki me coachit ollaan treenattu TFW Helsingillä, joten olemme saaneet sen huikeilta valmentajilta loistavan koulun (kaiken ammatillisen koulutuksen ja kokemuksen lisäksi) siihen, kuinka hommaa tehdään! :) Pääsen todella haastamaan itseäni ja joudun takuulla astumaan myös epämukavuusalueelleni, mutta se tässä onkin hienointa! Olen siihen täysin valmis! :)



Olen myös vaihteeksi häkeltynyt siitä, kuinka ihmiset ovat oikeasti olleet vilpittömästi iloisia ja onnellisia mun puolesta. En ehkä osaa edes sanoilla kuvailla, miten hyvältä se tuntuu. <3 Luultavasti epäilijöitäkin riittää (ja luultavasti tulee niitäkin hetkiä, kun itse epäilen itseäni), mutta en malta odottaa, että päästään näyttämään niille (ja itselleni)! :D Kerta kerran jälkeen yhtä uskomatonta on myös TFW perheen yhteisöllisyys. Sieltä jo muutama ilmoittautui mukaan talkoisiin, vaikka mitään apua ei olla keretty vielä edes kysyä! <3

Kiitos kaikille ja kiitos Johannalle, kun uskot minuun! Lupaan tehdä kaikkeani ollakseni sen arvoinen! :)

xx 
Linda

maanantai 2. tammikuuta 2017

Pelottavatko unelmasi?

Muutamia päiviä sitten istuin kaverini kanssa kahvilla ja kerroin hänelle tulevaisuuden haaveistani ja tavoitteistani. Kaverini kysymys heti kertomani jälkeen oli, että eikö mua yhtään pelota, että toinen henkilö veisi mun unelmani?

Muutama vuosi sitten olisin aivan varmasti pelännyt. Olisin pelännyt jo nyt, vaikka toiveeni täyttyminen tulisi mahdollisesti kysymykseen vasta pitkän ajan päästä. Olisin stressannut pääni puhki ja luultavasti menettänyt yöunenikin.

Nyt vastasin vilpittömin sydämin: Ei pelota. Häkellyin hieman itsekin siitä, kuinka syvältä sisimmästäni vastaus tuli.

En pysty kauheasti vaikuttamaan siihen, mitä muut tekevät. Se, mihin pystyn vaikuttamaan on minun oma käytökseni ja panokseni. Voin keskittyä tekemään oman työni mahdollisimman hyvin. Mikäli sitten siitä huolimatta joku muu pääsisi sinne, minne minä haluan, on hän varmasti paikkansa ansainnut. Minua varten oli varmasti varattuna jotain muuta. 

Mä luulen, että tää on yksi asia, missä moni meistä menee vikaan. Me keskitymme aivan liikaa siihen, mitä muut tekevät. Siitä puolestaan seuraa helposti kateutta, yliyrittämistä ja huonoja valintoja ja lopulta jopa halu luovuttaa. Saatat aivan itse antaa epävarmuuden pilata mahdollisuutesi.




Toki se maali siellä tulevaisuudessa pitää pitää mielessä. Myönnän, että tasapainoilu sen ja nykyhetken välissä ei aina ole helppoa, varsinkin jos oikeasti intohimon liekki palaa vahvana. Kuitenkin se tulevaisuus luodaan tässä hetkessä. Jos näytät rakkautesi tekemistäsi kohtaan, niin joku oikea tyyppi jossain huomaa sen ennemmin tai myöhemmin!

Toivottavasti säkin viikonloppuna kippistelit sekä menneille, että tulville tavoitteille, elämälle!


Sanotaan, että unelmat eivät ole tarpeeksi isoja, mikäli ne eivät pelota. Kyllä mahanpohjassa saa tuntua perhosia, niin mullakin tuntuu! Kuitenkin jos pystymme luottamaan itseemme, niin meidän ei tarvitse antaa niiden perhosten hallita toimintaamme. Päinvastoin, saamme niistä hyvää lisäboostia eteenpäin menemiseen!

xx,
Linda