perjantai 25. marraskuuta 2016

Kaljaa ja sympatiaa?

Ei ole salaisuus, että naisten ja miesten ajatusmaailmat eroavat monesti toisistaan paljonkin. Siinä, missä naiset miettivät ja analysoivat joka ikisen pisteen ja pilkun, niin miehet tuppaavat hoitamaan asiat mahdollisimman yksinkertaisesti ja suoraan. Tänään jopa vitsailtiin työkaverin kanssa siitä, että naisilla on välillä jopa ihan oma kielensä, jota miesten on vaikea ymmärtää.

Itse ainakin allekirjoitan täysin, että naiset saattavat olla joskus erittäin vaikeita. Joskus vaadimme, että mies ymmärätäisi jo puolesta lauseesta, mitä tarkoitamme, vaikka itsekkään emme ole aivan varmoja mitä tahdomme ja tunnemme... tai ennen kaikkea miksi tahdomme tai tunnemme.



Naiset puhuvat paljon ja kerromme parhaille ystävillemme oikeasti aivan kaiken. Suurin osa suomalaisista miehistä taas ei puhu, eikä pukahda, varsinkaan tunteistaan. (Okei, ehkä nyt hieman yleistän, myönnän!)

Muutaman kaverin kanssa juttelimme tässä yksi päivä siitä, että voivatko nainen ja mies olla ystäviä keskenään? Itselläni on muutama miespuolinen kaveri. Kaikkien heidän kanssa olen käynyt hyviä syvällisiä keskusteluja. Jokainen heistä on sanonut, että on mukava kun joku kuuntelee. Mikäli he koittavat miespuolisille ystävilleen jotain mieltä painavaa kertoa, niin vastaus on kuulemma muutamaan poikkeusta lukuunottamatta "Joo joo, mennään kaljalle!" tyylistä.



Sitten taas kun rupesin ajattelemaan omia suhteitani naispuolisiin ystäviini, niin se analysoinnin määrä saattaa joskus paukkua todellakin ylitse. Välillä kaivetaan ylös sellaisia kiviä, jotka olisi ollut hyvä haudata maahan ajat sitten. Osaamme halutessamme tehdä asioista hurjan paljon monimutkaisempia, kuin ne oikeasti ovat.

Naiset ja miehet voisivat ystävinä oppia toisiltaan todella paljon, Miehet oppivat hieman naisten ajatusmaailmaa ja saavat purkaa mieltään. Vaikka todella nautin asioiden loppuun saakka puimisesta ja syvissä vesissa uimisesta, niin varsinkin viime viikkojen jälkeen olen todennut, että meidän naisten taas puolestaan olisi ehkä joskus hyvä ottaa asioita miesten tapaan hieman kevemmin ja lähteä vaan sinne kaljalle jauhamaan p*****. ;)

Iloista viikonloppua!
xx,
Linda

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Onko ylpeämpää luovuttaa?

Olen viime aikoina olen taas hieman miettinyt omia rajojani. Mihin ne asetan? Missä  menee luovuttamisen raja? Missä vaiheessa on vain fiksuinta ja rohkeaa todeta, että tää paikka tai juttu ei ollutkaan minua varten? Kuinka paljon voin antaa toisten ihmisten vaikuttaa omiin päätöksiini?

Olen aikoja sitten päättänyt, että minä en koskaan enää ainakaan tahallisesti hakkaa päätäni seinään. En tee asioita, joista en ole onnellinen. Olen kuitenkin luonteeltani myös sellainen, kuka ei helposti anna periksi.

Vaikeaksi tälläiset tilanteet yleensä tekee se, että asioista löytyy niin paljon niitä hyviä puolia, joita sydämensä pohjasta rakastaa. Ne jutut saavat taas uskomaan siihen, että parempaa on luvassa ja jaksamaan kääntää katseen vielä hetkeksi eteenpäin. Saattaa myös olla, että kaikki ei aina ole sinusta itsestäsi kiinni. Sinä itse tiedät mitä tahdot, mutta joku muu henkilö tai asia seisoo sinun ja haluamasi asian välissä. 

Ei auta näissä tilanteissa muuta kuin miettiä tilanteiden plussat sekä miinukset. Pitää kuunnella sitä sydäntä. Olen ollut elämässäni aikaisemminkin tälläisissä tilanteissa. Toisaalta nämä ovat kaikesta kipuilustaan huolimatta hienoja hetkiä, Näin punnitaan se, kuinka paljon oikeasti jotain asiaa tahdot. 

Jälleen kerran aion kuunnella sitä sydämeni ääntä. Tulee varmasti se hetki, kun tiedän, mitä tehdä. Joko se sydämen ääni on tarpeeksi vahva siihen, että tilanne laukeaa positiivisemmaksi.. tai sitten se rupeaa huutamaan vielä kovempaa, että "Äkkiä pois. Olet yrittänyt jo tarpeeksi pitkään. Sä ansaitset parempaa." 



Jos näin käy, niin ainakin olen monen monta ihmistä, kokemusta, onnistumista ja epäonnistumista rikkaampi. Vaikka ehkä juuri nyt minua hieman koetellaan, niin en ole huolissani. Mulla on vahva usko siihen, että jälleen kerran mennään eteenpäin, vaikka polku kulkisikin hieman eri reittiä, mitä aluksi olin ajatellut! ;)

xx, 
Linda

maanantai 7. marraskuuta 2016

Ei tuomita kirjaa sen kannen perusteella!

Tässä vuosien varrella olen kuullut erilaisia keskusteluja salilla ja salin ulkopuolellakin treenaamisesta. Välillä törmää todella rankkaankin arvosteluun. Olen saanut niistä myös oman osani, koska tuon liikuntaa ja sen täkeyttä paljon somessa ja puheessakin esiin. Osa on saattanut pitää treenipostauksiani jopa omahyväisinä ja ylimielisinä. Itse olen tämän hyväksynyt, mutta monia muita tiedän sanojen satuttaneen.

Jokainen meistä joutuu joskus arvosteltavaksi.
Tietävätkö ihmiset kuitenkaan kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?

Se v****n ylipainoinen siellä salilla saattaa olla tiputtanut jo 40kg painostaan ja tuo on muuttanut koko hänen elämänsä.

Se "jalkapäivän aina skipannut" saattaa olla hän, joka on joutunut viimeisien vuosien aikana käymään läpi useamman polvileikkauksen ja koittaa nyt saada kaikin konstein jalkoihinsa takaisin voimaa.

Laiha tyttö, jonka pitäisi syödä lisää, yrittää parhaansa, mutta hänen aineenvaihduntansa vaan toimii super hyvin.

Hän kuka istuu laitteissa liian pitkään, saattaa olla väsynyt kolmen lapsen yksinhuoltaja äiti, joka yrittää kaikin voimin tsempata treeninsä lävitse pitääkseen itsensä kunnossa, mutta tarvitsee jaksaakseen muutaman ylimääräisen hengähdystauon sarjojen välissä.

Vanhus salilla, joka tulee höpöttämään sinulle kesken treenisi onkin juuri leskeksi jäänyt herra. Hän on tullut salille sosialisoitumaan edes hieman ja saadakseen elämäänsä sisältöä ison menetyksen jälkeen. Saatat olla hänen ainoita sosiaalisia kontakteja päivän aikana.

Se ylimielinen pullisteleva bodari on menneisyydessä ollut köyhä. Treenin ansiosta hän on pysynyt erossa huumeista ja alkoholista. Hän ei ole ylimielinen, vaan keskittynyt.

Meissä ihmisissä on aina niin paljon enemmän, mitä näkyy ulospäin. Sen sijaan, että tuomitaan, niin koitetaan ensi kerralla nähdä asiat sen toisen perspektiivistä. <3



xx,
Linda


perjantai 4. marraskuuta 2016

Peilitarrat vai kokovartalopeili?

Luen tällä hetkellä Henriikka Rönkkösen kirjoittamaa Mielikuvistuspoikaystävä- kirjaa. Vaikka kirja sisältää paljon (ehkä makuuni hieman liikaakin) juttua seksistä, miesten sekä naisten alapäistä, niin löysin sieltä muutaman syvällisemmänkin ajatuksen. Tartuin niihin heti mielessäni.

Kirjassa puhutaan siitä, kuinka jokainen kohtaamamme ihminen on peili. Osa ihmisistä ovat palapeilejä ja osa taas kokovartalopeilejä.

Palapeilit koostuvat, niin että saame joka päivä muutaman peilitarran ihmisiltä keitä kohtaamme. Se voi olla ystävä tai tuntematon vieruskaveri bussissa. Kotona liimaat ne seinään ja odotat, millainen kuva sieltä peilistä ilmestyy.



Kaikkein tärkeimmiltä henkilöiltä elämässämme saamme postikortinkokoisen tarran. Niitä tarroja saamme kuitenkin vain muutamia koko elinaikanamme. Ne tarrat ovat kuitenkin sitäkin tärkeämpiä, sillä niistä näemme hiemna enemmän.

Vuosien mennessä eteenpäin peili tulee isommaksi ja isommaksi ja siitä näkee itseään aina hieman paremmin. Peili on upea, mutta ei koskaan täysin ehjä, vaan valmiiksi rikkonainen ja rosoinen. Peili suurenee, mitä vanhemmaksi tulemme, mutta valmiiksi se ei tule milloinkaan. Aika on välillä haalistanut paljoa ja tipputtanut jotkut palat peilistämme pois. Osan tarroista on voinut jättää tahallaankin jossain kohtaa liimaamatta, jotta unohtaisi.

Vaikka itseään ei välttämättä koskaan näe kokonaan, niin tärkeää on tajuta, että omaan peilikuvaan voi vaikuttaa. Ja kuten Rönkkönen kirjassaan muistuttaa: "Kun peilille hymyilee, niin se hymyilee takaisin!" :)

Sitten on olemassa ne ihmiset, jotka ovat kokovartalopeilejä. Vaikka olisit vaatteet päällä, niin heidän edessään olet alaston. Rönkkösen mukaan tälläiseen peiliin katsominen vaatii rohkautta, itsensä avaamista, kuuntelemista puhumisen sijaan. Se vaatii sitä todellista luottamista!



Nämä ajatukset ovat ovat mielestäni samaan aikaan kauniita, kuin pelottaviakin. Rupesin heti miettimään elämäni ihmisiä ja millaisia tarroja olen keneltäkin saanut. Keneltä olen saanut ne suurimmat peilitarrat? Vanhemmat? Parhaat ystäväni? Entä ketkä ovat olleet niitä kokovartalopeilejä? Olenko uskaltanut katsoa sinne peiliin?

Keneltä sinä olet saanut suurimmat peilitarrasi?

Loistavaa viikonloppua! :)

xx,
Linda