tiistai 20. syyskuuta 2016

Linssi-kookoskeitto syksyn lämmikkeeksi

En ole hirveän kauaa tykännyt kookoksen mausta. Pikku hiljaa makuaistini on ilmeisesti  aikuistunut, sillä nykyään huomaan käyttäväni kookos öljyä paistamiseen ja yhä enemmän kookosta muutenkin. Jo muutama vuosi sitten kaveri kanssa ensimmäisen kerran kokkailtiin linssi-kookos keittoa ja silloin ihastuin siihen. Nyt pyysin reseptin uudelleen ystävältäni ja koska tää on niin hyvää, helppoa ja edullista niin päätin jakaa sen teidänkin kanssa täällä blogissa! :)

LINSSI-KOOKOSKEITTO

2 sipulia
rypsiöljyä
2dl punaisia linssejä
1prk tomattimurskaa (400g)
0,5l vettä
2 kasvisliemikuutiota
2,5tl punaista currytahnaa
1prk kookosmaitoa (400ml)
ruukku tuoretta korianteria

Kuullota hienonnettu sipuli öljyssä, lisää joukkoon linssit, tomaattimurska, vesi, kasvisliemikuutiot ja currytahna. Hauduta 15-20 min. Lisää kookosmaito ja silppua pinnalle runsaasti korianteria.



Linsseissä itsestään on todella hyvä määrä proteiinia. Itse lisäsin sekaan kuitenkin vielä lisäksi hieman raejuustoa. Se tasoittaa hyvin tomaatin ja curryn makuja. :) Korianteri on toinen, joka ei ole suosikkeihini kuulunut, mutta tähän keittoon sopii oivallisesti! :)

Ei muuta kuin nauttimaan! Tämä soppa lämmittää varmasti kun syksyn illat tästä rupeavat viilenemään! :)

xx
Linda

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Otataan tunteet vastaan sellaisina, kuin ne koemme.

Syksy on tv-ohjelmien kulta-aikaa. Kesän ikuisten uusintojen jälkeen alkaa tosi tv sarjat, joihin voin myöntää olevani koukussa. Tosi tv kerää katsojat tv:n ääreen, herättää keskustelua, naurattaa ja itkettää.

Itsekkään en ole katsonut jaksoakaan Pomo piilossa sarjaa itkemättä. Ensitreffit alttarilla sai minut kyynelehtimään ja jokaisen Vain elämää jakson aikana olen tarvinnut nessuja viereeni. Osan mielestä tämä kuulostaa varmasti todella hölmöltä ja osa varmasti taas tajuaa täysin, miksi reagoin niin kuin reagoin.  Näiden kaikkien kyynelehtimisten välissä rupesin pohtimaan hieman lisää itkemistä ja negatiivisten tunteiden näyttämistä.




















Moni ihminen pelkää itkemistä ja tunteiden näyttämistä. Moni saattaa pyydellä sitä jopa anteeksi. Niin minäkin aikaisemmin, kunnes tajusin, että siinä ei ole mitään pahaa. Joka ikinen kerta, kun itken, olen ihminen. Minusta on mahtaava huomata, että en ole kyynistynyt maailmassa, jossa se olisi todella helppoa. Minä välitän, jopa rakastan. Minä tunnen empatiaa.

Kun tunteet pääsevät oikeasti valloilleen käy päänsisällä sellainen pyörremyrsky, jota ei toisille voi selittää. Itku on henkilökohtaista. Se on suuri osa sinua ja sitä, miten juuri sinä koet asioiden olevan. Itse olen sitä mieltä, että oli kyseessä lapsi tai aikuinen, niin kukaan ei itke turhasta, vaan tunne kuohulle on aina syynsä. Jos itkun aihe on mitätön, niin luultavasti taustalla on monia asioita, mitkä ovat kasvattaneet vyöryn pienestä liian isoksi kestää. 


























Vaikka itku liitetään usein suruun, niin täytyy muistaa, että se ei aina ole vain ja ainoastaan sitä. Itku saattaa olla sitä, että pystyt liian hyvin samaistumaan jonkun tarinaan ja tunnet toisen aidosti ymmärtävän sinua. Itku ja tunteellisuus voi tulla myös hetken kauneudesta tai kiitollisuudesta.

Itkiessään ihminen on todella alaston. Hän näyttää toisille tai jopa itselleenkin sellaisia puolia itsestään, mitkä yleensä ovat piilossa. Parhaimmillaan itkeminen on kuitenkin parasta terapiaa ja voi siirtää isoja kiviä sydämeltä pois. 

Annetaan tunteiden tulla ja otetaan ne vastaan juuri sellaisina kuin ne koemme,
xx Linda

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Tarina kinkunpaistosta

TrainingForWarriorsin isä Martin Rooney pitää joka viikko Facebookissa live lähetyksen jostain puolelta maailmaa. Lähetyksillä on aina jokin teema ja tällä viikolla puhuttiin noin 20 minuuttia ajattelusta sekä tavoista muuttaa ajattelua. 

Koko lähetys oli tuttuun Martinin tapaan täyttä tykitystä, mutta tämän viikon livestä itselleni jäi todella elävästi mieleen Martinin tarina äidistä, joka paistoi kinkkua. Hyvät ideat pitää aina jakaa, joten tarina meni suunnilleen näin:

Ennen uuniin laittamista äiti leikkasi kinkusta loppupään pois. Silloin äidin fiksu tyttö kysyi: "Äiti miksi leikkasit noin paljon kinkkua pois?" Äiti vastasi: "Niin minun äitini aina teki. Sinun täytyy kysyä isoäidiltäsi." Tyttö meni ja kysyi isoäidiltään. Isoäiti vastasi: "Niin minun äitini aina teki. Sinun täytyy kysyä isoisoäidiltäsi" Tyttä meni ja kysyi isoisoäidiltään. Isoisoäiti vastasi: "Aikaisemmin uunit eivät olleet niin suuria, joten loppuosa täytyi leikata pois, jotta kinkku mahtui uuniin."

Kinkkua oli siis heitetty hurjasti hukkaan vain sen takia, koska niin oli aina tehty. Nykyään kokonainen kinkku mahtuu uuniin. Ennen tätä pikkutyttöä kukaan ei ollut kyseenalaistanut asiaa ollenkaan. Kuinka usein nykymaailmassakin törmäämme ja syyllistymme tähän ilmiöön?



Tarina vaihteeksi muistutti ainakin minua avaamaan silmäni. Maailma muuttuu aivan hirmuista vauhtia ja meidän pitäisi pystyä muuttumaan sen mukana, eikä jäädä roikkumaan vanhoihin tapoihimme. Pieniä ja suurempiakin kyseenalaistajia tarvitaan, jotta pääsemme eteenpäin! Varsinkin, kun yleensä kuitenkin on mahdollisuus palata siihen vanhaan, mikäli uusi suunnitelma ei olisikaan ollut niin toimiva, kuin odotettiin. 

Entä jos kinkku symboloisi elämääsi? Olisitko silloinkin valmis heittämään puolet siitä hukkaan vain sen takia, koska niin on aina toimittu?


Aina välillä tarvitsemme niitä idioottimaisilta kuulostavia ideoita! :)

xx,
Linda