Yksin, mutta ei yksinäinen.

Olen erittäin paljon menossa ja monet ystävistäni aina naljailevatkin siitä, kuinka käyn kotona ehkä vain nukkumassa. Totta tämä onkin. En vain ole kovin paikallaan pysyvää sorttia. Jos on kivaa tekemistä olen usein ensimmäisenä mukana.  Perustan tämän osaksi myös sille ajatukselle, että huomisesta ei koskaan tiedä. Sen takia asioihin on pakko tarttua, kun mahdollisuus tulee eteen.

Nuoruudessa myönnän osaksi menneeni sen takia, että oli hienoa, kun oli vain mahdollisimman paljon ihmisiä ympärillä, ketkä ainakin esittävät jonkin syyn takia tykkäävänsä sinusta. Jos en mennyt mukaan joka kerta kun tapahtui, olin varma että jäisin kaiken muunkin ulkopuolelle. Osalle meistä yksin oleminen on luotaista, mutta itselläni on todellakin ollut hetkiä, kun yksin oleminen on ollut vaikeaa.

Tänään menin treenien jälkeen syömään salin lähellä olevaan lounaspaikkaan. Ensin minun oli tarkoitus tehä samalla töitä, kun syön. Kuitenkin päätin, että nyt on hetki aikaa vain olla ja nauttia todella ruoasta, katsoa ulos ikkunasta ja antaa ajatusten virrata. Ilman puhelinta tai muutakaan seuran korviketta.

Samalla mietin, että mikä siinä yksin olemisessa on niin pelottavaa? Onko yksin oleminen noloa? Ajatteleeko noi, että mulla ei ole ollenkaan kavereita? Onko aikuisiässäkin vielä vain coolia, kun on mahdollisimman iso porukka vieressä, vaikka puolia heistä ei oikeasti kiinnostaisi, mitä sinulle kuuluu? Olenko tylsä, jos joskus haluan olla vain omissa oloissani?  Pelkäämmekö omia ajatuksiamme, jotka meidän on pakko kohdata kun jäämme yksin?



Tajusin, että olin aikaisemmin pelännyt aivan väärää asiaa. Yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Pelkäämällä yksinäisyyttä olin haalinut ympärille kasan ihmisiä väärillä motiiveilla. Siinä porukassa lopulta itseni vasta yksinäiseksi tunsinkin. Yhdessäkin voi siis olla yksinäinen ja tämä on ehkä se oikeasti hieman pelottava ajatus.



Tänä päivänä voin aidosti kertoa viettäväni aikaa vain heidän kanssa, joista välitän ja keiden tiedän aidosti välittävän. Ystävät ja perhe ovat minulle edelleen kaikki kaikessa. Ajan kanssa olen oppinut viihtymään omassa seurassani ja oikeasti tutustunut siihen kuka olen ja mitä tahdon. Nykyään jopa välillä kaipaan niitä hetkiä. Pidän sitä, että osaan nykyään suurimman osan ajasta olla ihan iloinen itsekseni myös syynä sille, miksi nykyiset ihmissuhteeni ovat vahvempia kuin aikaisemmin.

Milloin sinä olet viimeksi viettänyt aikaa aivan yksin seuranasi pelkät ajatuksesi?

Maailmanluokan maanantaita ja viikonalkua toivottaen,
Linda