Penkki ei kulkenutkaan niin hyvin kuin olisin halunnut. En päässyt käsiksi niihin painoihin, joita yleensä liikuttelen. Viimeisen sarjan vika toisto jäi tekemättä. Jäädyin jotenkin täysin. Lisäksi penkkisarjan jälkeen olleessa askelkyykkysarjassa oikea etureiteni rupesi kramppaamaan. Treenin jälkeen tunsin itseni hieman luovuttajaksi, epäonnituneeksi ja epäilin itseäni pahimman kerran. Aivan pienen hetken kerkesin oikeasti jo kyseenalaistamaan aivan kaikkea osaamistani.
Haluan kirjoittaa rehellisesti. Näitä päiviä ei tule itselleni enää nykyään kovin usein. Mutta näitä tulee varmasti jokaiselle joskus, niille kaikista vahvimmillekkin. Kuitenkin suurin huomio, minkä tässä hommassa tein oli se, että ainut, joka itselleni tätä "mä en pysty ja osaa" soopaa syötti olin minä itse. Ei todellakaan kukaan muu!
Hetken itsesäälissä kieriskelyn jälkeen päätin muuttaa ajatusteni ja sisäisen puheeni suuntaa. Coachi kysyi treenin päätteeksi: "Kuka teki tänään parhaansa?" Nostin käteni ylös. Sillä kyllä mä oikeasti tein. Annoin tämän päivän parhaani.
Treenin jälkeen menin pukuhuoneeseen peilin eteen ja tuuletin, nostin käteni uudelleen ylös. Tälläisten treenien läpi taistelu se vasta voittamista onkin. Peilikuvalle kerroin olevani vahvempi kuin luulenkaan ja että tämä yksi huonompi treeni ei määrittele minua millään tavalla. Tästä opittiin taas jotain ja tavallaan reaktioni kertoi ainakin siitä kuinka paljon treeni minulle merkitsee. Loppupäivä sujuikin hyvin.
Ajattelet sitten pystyväsi tai olevasi epäonnistunut, olet oikeassa. Älä anna itsesi olla sinun suurin jarrusi. Joskus pitää olla armollisempi ja siirtyä eteenpäin. Seuraavaa taistelua et voita ainakaan murehtimalla vielä edellistä "tappiota".
xx,
Linda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti