Vaikka ennätykset jäivät, niin olen silti hieman ylpeä itsestäni. Nimittäin vielä jokin aika sitten "epäonnistuessani" olisin antanut tämän aivan takuulla vaikuttaa itseeni niin, että koko lopputreenikin olisi mennyt pieleen. Nyt kuitenkin molemmilla kerroilla sain pidettyä pääni kylmänä ja hyvän fiiliksen yllä sekä lopputreenistäkin kaiken mahdollisen irti.
Käsi sydämellä voin kertoa antavani joka treeneissä sen päivän parhaani. Treenikaverin kanssa se on monesti vielä hieman enemmän, kuin olisit uskonut. Jos annan sen kaiken, mitä minulla on, niin voinko oikeasti vaatia itseltäni enempää ja olla itselleni vihainen? Viekö se minua loppujen lopuksi mihinkään? Tottakai on hyvä olla kriittinen ja vaativa itseään kohtaan. On hienoa janota aina hieman lisää, mutta jossain kohtaa tulee se raja.
Voi kysyä, että olisinko voinut tehdä jotain paremmin? Jos vastaus on ei, niin asian on hyvä antaa olla. Jos vastaus on kyllä. niin itseasiassa silloinkin masentumisen sijaan on parempi vaihtoehto mennä eteenpäin ja muuttaa ne asiat, jotka ovat tarpeen, jotta ensi kerralla tulos olisi miellyttävämpi. Itse olen löytänyt syyni. Aion ensi kuun lopussa tehdä muutaman asian eritavalla ja ottaa opiksi,
Kun ei ole itse jäänyt sääliin rypemään, niin on myös pystynyt antamaan toisille enemmän, jotta heistä tulisi vahvempia, Tiedättekö... voin myös rehellisesti myöntää sen, että nuorempana minun oli todella vaikeaa nauttia toisten menestyksestä, varsinkin, mikäli itse olin "epäonnistunut". Se johtui ehkä myös osaltaan siitä, että olin pyörinyt väärissä porukoissa, joissa en itse saanut kannustusta.
Se, että toisen onni on sunkin onni on sitä oikeaa välittämistä. Kun jaksat kannustaa, niin oikeassa porukassa saat sen kannustuksen aivan varmasti (moninkertaisena) takaisin, kun sitä eniten tarvitset. Se jos mikä on kaikkia ennätyksiä tärkeämpää. :)
Kannustavaa viikonalkua,
Linda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti